Muotoilijan työn syvimmästä olemuksesta

27.01.2021

Muotoilijan työn syvimmästä olemuksesta.

Ammatti: muotoilija

 

Olen onnellinen siitä, että saan kirjoittaa näin kaavakkeisiin ja lomakkeisiin. Olen saanut tehdä niin jo vuodesta 1994 lähtien. Elän parhaillaan nuoren maalaistytön unelmaa todeksi. Tiesin jo teini-iässä, että minusta tulee muotoilija ja sitä kohti olen systemaattisesti pyrkinyt ja päässyt. Vaikka uraa ja kokemusta on jo kertynyt, annan itseni uskoa, että parhaat hengen ja luovuuden tuotokset ovat vasta tulossa. Tässä ammatissa ikä ei yleensä ole este vaan päinvastoin.

Ei muotoilijan työ aina ole ollenkaan niin hohdokasta kuin voisi kuvitella, että saa ideoida käsi otsalla ja katsella kaukaisuuteen. Tämän tyylisiä musta-valkokuvia otetaan yleensä keski-iän ylittäneistä miesmuotoilijoista. Silmälasit, jos sellaisia joutuu käyttämään, voi nostaa huolettomasti otsalle.

Mutta muotoilijan työssä on paljon hienoja hetkiä, onnistumisen tunnetta, uusien ratkaisujen löytämistä. Siinä on myös epäonnistumisen sietämistä, kellon kanssa luomista ottaen huomioon kohderyhmät, reunaehdot, hintapisteet ja kipupisteet. Sitä, kun intensiivisen konseptointiprosessin jälkeen lopputulos ei olekaan ihan sitä, mitä tilaaja oli ajatellut tai ajankohta on väärä tai tilanne on muuttunut tai jostain määrittelemättömästä syystä projekti hylätään tai hyllytetään. Etkä saa tilaisuutta yrittää uudelleen uudella, päivitetyllä toimeksiannolla. Tässä kohtaa on se hetki, kun pitää koota itsensä, palata alkuun ja olla edelleen luova. Muotoilijakollegaani lainaten: ”Kohti uusia pettymyksiä”.

Rakastan muotoilijan työtä, sitä että projektia aloittaessa ei voi olla varma tuleeko niitä ideoita. Kerron teille salaisuuden: Ei ne mistään tule, ne vaan tehdään. Ideoiden ja konseptien kehittäminen tyhjästä on luonnollisesti muotoilijan ammattimaisuuden mittari. Jos luottaa siihen, että ideat tulee jostain astraaliavaruudesta, niin saman tien voi uskoa hammaskeijuun. Hammaskeijun hommiakin voisi muuten joku vähän palvelumuotoilla.

Uhanalainen muotoilija

Joskus olen pohtinut, mitä jos minusta tulee muotoilijana työkyvytön. Jonain päivänä en vaan pysty luomaan uutta. Mitkä ovat ne asiat, jotka lukitsevat luovuuden. Omalla kohdallani niin on käynyt muutamaan otteeseen. Yleensä silloin on kyse yleisestä turhautumisesta ympäröiviin olosuhteisiin, joihin ei pysty itse juurikaan vaikuttamaan. Tai voi turhautua omaan itseensä, osaamattomuuteensa tai siihen, että ei osaa tai halua pitää puoliaan. Turhautuminen voi liittyä ammatilliseen identiteettiin tai työskentelyolosuhteisiin tai -ilmapiiriin. Nämä ovat hankalia tilanteita, olen kokenut että luovuuden ytimessä on herkkyys, joka on olemassa sekä hyvässä että pahassa. Sitä ei voi välillä sulkea pois päältä ja jäädä odottelemaan otollisempia ja inspiroivampia olosuhteita.

Mikä olisi tässä työssä luovuuden menettämisen jälkeen toiseksi pahinta. Se olisi varmasti se, että joku väittää kopioijaksi. Näin voi tehdä kateuttaan tai ilkeyttään. Tuollaisilla syytöksillä voi tuhota toisen uran hetkessä tai ainakin aiheuttaa mieliharmia ja taloudellisia menetyksiä. Toki sellaisille väitteille pitää olla hyvät perusteet. Itseään kunnioittava muotoilija lähtee aina siitä, että hänen tietämyksensä mukaan malli ei loukkaa kenenkään immateriaalioikeuksia. Tilanne on haastava silloin, kun jokin ajassa oleva ilmiö tai hiljaiseen tietoon pohjautuva asia saa konkreettisen muodon toisista tietämättä eri puolilla melko samankaltaisena. Tätä tapahtuu silloin tällöin.

Näennäisen joutilaisuuden tilan hakeminen ja keinot sen saavuttamiseksi

Itselläni muotoilijana on selvästi eri aivolohkot ja syklit luovan työn ja muun työn suorittamiseen ja jaksottamiseen. Luova prosessi vaatii usein ns. näennäisen joutilaisuuden tilaan pääsemisen, mikä mahdollistaa prosessin käynnistymisen. Sehän on suoranaista huijausta, kun jollain ilveellä pitäisi kyetä antamaan aivoille sellainen mielikuva, että on tosi tylsää ja aikaa loputtomasti. Olen huomannut, että minulle käy noin pääsääntöisesti neljä päivää ennen dead-linea. Silloin ollaan yleensä syvällä motivaatiomontussa. Tässä vaiheessa alan vimmatusti siivoamaan ja järjestelemään, kohteella ei ole väliä. Ikä ja kokemus on tehnyt sen, että noinkin epäakateemiseen menetelmään voi luottaa, jos mikään muu ei auta. Joku voisi ajatella, että miksei voi aloittaa työtä aikaisemmin. Kyllä prosessi aloitetaan jo paljon aikaisemmin, mutta itselläni on se tapa, että prosessoin viimeiseen asti ja projekti on ns. levällään ja kaikki mahdollisuudet vielä avoinna. Jotenkin sairaalloisella tavalla olen oppinut pitämään dead-lineista, silloin sitä yrittää parhaansa ja vähän ylikin. Pahinta on avoimet toimeksiannot: tee sitten kun ehdit. Ei ihminen toimi niin, pitää antaa selvät rajat.

Luontosuhteesta

Vakavasti otettavan muotoilijan kuuluu pohtia luontosuhdettaan melko alkuvaiheessa uraa. Sitä miten hän inspiroituu luonnon muodoista ja rakenteista, äänistä ja tuoksuista. Se kuulostaa tavallaan aika luontevalta ja miten sen sanoisi…helpolta. Media haluaa usein tahtomattaankin toistaa tuota vanhaa kliseistä ajatusta siitä, että muotoilija on tahdoton tarkkailija joka valaistuu torvijäkälän nähdessään. Tämä johtuu varmaankin siitä, että luovaa prosessia on lähtökohtaisesti vaikea pukea sanoiksi ja haastattelut vaativat sanoja. Itsekin olen luontosuhdettani pohtinut. Olen syntynyt ja kasvanut maalla ja kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen taas palannut maalle. Suhteeni luontoon on mutkaton ja kunnioittava, minulle metsä on luovan mielentilan mahdollistaja enemmän kuin valmis muotokuvasto. Vaikka on se tietenkin sitäkin, mutta ei tarkoitushakuisesti.

Hankala muotoilija

Mistä tulee hankalat muotoilijat? Sellaiset, jotka joutuu napit vastatusten tuotannon ja markkinoinnin kanssa. Hankalilla muotoilijoilla on kunnianhimoinen ote työhönsä, he uskovat ideoihinsa. He voivat olla valmiita tekemään kompromisseja tuotannollisteknisistä syistä tiettyyn rajaan asti, mutta haluavat kuulla kunnon perustelut, miksi jotain asiaa ei voida tehdä. Hyvä peruste voi olla sekin, että tietyn tason aikaan saaminen vaatii prosesseilta ylimääräisiä vaiheita normaalituotantoon verrattuna ja silloin aletaan laskeskella lisäkustannuksia. Muotoilijan työ on luonnosvaiheesta eteenpäin mitä suuremmassa määrin tiimityöskentelyä. Täytyy olla valmis perustelemaan ideansa ja ymmärtää sarjatuotannon lainalaisuudet ja osata kuunnella muita. Itselläni on keskustelutaidoissa paljon vielä oppimista. Tiukoissa tilanteissa pintaan nousee pohjalainen, kaikkitietävä jäärä.

Edellä mainituissa tilanteissa olen havainnut edukseni sen, että olen urani aikana työskennellyt prosessien eri vaiheissa. Kultasepän ja valimotyöntekijän tai korumyyjän työkokemuksesta ei ole ainakaan haittaa, mikäli mielii korumuotoilijaksi.

Kirstin valinta

Urani aikana olen ollut muutamaan kertaan tilanteessa, missä pitää tehdä valinta jatkanko muotoilijana vai otanko vastaan uuden haasteen. Onneksi olen saanut kokeilla näitä haasteita muutaman vuoden ajan kutakin ja päätynyt siihen, että haluan kuitenkin keskittyä

siihen mitä eniten rakastan eli luovaan työhön. En osaa sanoa, mitä pitkällä aikavälillä olen mahdollisesti menettänyt.

Sisimmässäni tiedän tehneeni oikean valinnan.

Yleisenä ajankäytöllisenä periaatteena olen aina pitänyt sitä, että en tee pelkästään yhdenlaista työtä täyspäiväisesti tai kokoaikaisia sitoumuksia yhteen toimeksiantajaan. Olen pystynyt jakamaan työviikon erilaisiin toimintoihin ja olen huomannut, että se pitää mielen valppaana ja näköalan avoimena.

Tätä blogia kirjoittaessani eriskummallinen pandemian sävyttämä vuosi 2020 on väistymässä ja vastaanotamme toiveikkaana uuden vuoden 2021. Haastavasta ajasta huolimatta katson luovan luottavaisesti kohti tulevaisuutta.

 

Kirjoittaja Kirsti Doukas on pitkän linjan korumuotoilija ja sarjatuotannon moniottelija. Hän on kiinnostunut uusista teknologioista, tulevaisuuden tutkimuksesta ja korumuotoilukoulutuksen tulevaisuudesta. Elinikäinen oppija, juuri nyt työpöydällä on liiketoiminnan tutkinnon

suorittaminen. Vapaa-aikanaan hän mökkeilee perheensä kanssa Meri-Porin saaristossa, hakkaa halkoja, täyttää keskivaikeita ristikoita ja keräilee villiyrttejä ja metsän antimia. Viisi vuotta sitten hän ei tiennyt olevansa eläinrakas, kunnes perheeseen tuli siamilainen kissa, Nasu Niskakangas.