Oppaan havaintoja Minun maailmani -näyttelystä

Minun maailmani -näyttely sai museovieraiden keskuudessa aikaan monenlaisia reaktioita. Suurin osa näyttelyn kävijöistä suhtautui aiheeseen uteliaisuudella ja kunnioituksella, kiinnostuneena oppimaan uutta. Näyttely herätti myös ihmetystä, hämmennystä ja vaikeita tunteita. Monelle tämä oli ensimmäinen kerta, kun eri tavoin vammaisten ja vammautuneiden ihmisten arki ja kokemukset tulivat tutuiksi.

Valtaosa näyttelyn kävijöistä piti aihetta tärkeänä ja näyttelyn sanomaa merkityksellisenä. Liikutukseltakaan ei vältytty, kun vaikeat ja surullisetkin aiheet nousivat esiin. Moni vanhempi piti näyttelyä hyvänä tilaisuutena tutustuttaa lapset ihmisten erilaisiin todellisuuksiin ja opettaa asettumaan toisen asemaan.

Osalle museovieraista näyttely oli kuitenkin hankalasti lähestyttävä. Tämä näkyi näyttelyn ohittamisena, vähättelevinä ja välttelevinä reaktioina sekä joskus suorina toteamuksina, ettei näyttelyn aihe kiinnosta tai ole itselle tärkeä. Pahimmissa tapauksissa sanottiin, ettei tällaisia asioita tulisi nostaa esille ollenkaan. Nämä olivat reaktioita, joita osasimme odottaa, kun yhteiskunnassa marginalisoidun ryhmän omat äänet nostettiin esiin. Se mikä ei omassa arjessa näy tai kosketa, jää helposti vieraaksi ja pelottavaksi.

Tällaiset negatiiviset reaktiot näyttelyn aihepiiriin kertovat siitä, miten tärkeää on nostaa esille eri tavoin marginalisoitujen ihmisten kokemuksia ja antaa heille tilaa kertoa itselleen merkityksellisistä asioista. Moni näyttelyyn alun perin ambivalentisti tai jopa negatiivisesti suhtautunut kertoi opastuksen tai näyttelyyn tutustumisen jälkeen oman ajatusmaailmansa vammaisten ja vammautuneiden suhteen hieman avartuneen. He pitivät tärkeänä sitä, että aihetta käsiteltiin monipuolisesti ja monet tarinat herättivät erilaisia samaistumisen tunteita. Kun tuntemattomasta ja pelottavasta tulee tutumpaa ja samaistuttavampaa, on helpompaa reagoida välittämisellä välttelyn sijasta.

 

Ida-Lina Brinkas